Tuna, Dekha, Ekha!

Ihanan länsimaista! (Hinta 9€, money well spent)

Tiiäks te mis mä ooooon! Tittidii Frankfurtin lentokentällä (#__+)

Sanoin perjantaina heipat House Of Lightin pojille. Isommat pojat kyllä kiipesi parvekkeelle huutamaan heihei koska pelkäsivät et halaisin heitä. Pari suostui kyllä goodbye-high fiveihin. Lupasivat käyttäytyä loppuelämänsä hyvin. Tämä lupaus varmasti pitää. Voi heitä riiviöitä, ihana paikka.
Perjantaina siirryin Negomboon, jossa vietin 30 tuntia. Sinä henkilö joka haluat mennä Sri Lankaan, älä mene Negomboon ellei ole ihan pakko. Mun mielestä todella sekava ja epämiellyttävä kaupunki etenkin turisteihin suhtautumisen osalta. Kaiken ärsytyksen korvasi kuitenkin ihana buddhalainen hostellin omistaja sekä upea lauantainen auringonlasku, joka oli mun viimeinen Sri Lankassa. Kauheessa tunteiden sekamelskassa jätin maan taakseni.

Tänään sunnuntaina 28.12 saavun kotiin kolmen maissa päivällä! Mutta kettu kun olen, yllätän mun perheen eli julkaisen tän vasta maanantaina, muahaha!

Tää on mun reissublogini viimeinen postaus. Tää matka oli parasta mitä mä oon ikinä tehnyt ja aion tehdä jotain tän tapaista uudelleen. Jos jollain tutulla tai tuntemattomalla on kysyttävää tai muuten vaan juteltavaa vapaaehtoistyöstä, mun puoleen saa aina kääntyä! Joko maililla carita.lehti@live.fi tai kutsumalla oluelle.

JEEEEE NÄHDÄÄÄÄÄÄN!

"Stop faitting, it's Christmas!"

Suoritin viime viikonlopuna yhden elämäni kovimmista urheilusuorituksista ja kiipesin Adam's Peakille suomalaisten vapareiden Mintun ja Ossin kanssa. Kyseessä on vuori, joka on kaikille suurille uskonnoille jotenkin pyhä. Huipulla on kiveen painunut jalanjälki, jonka buddhistit uskoo kuuluvan Buddhalle, kristityt Aatamille jne. Vuoren huipulle vie suunnilleen viisi ja puoli tuhatta askelmaa.
Haluttiin nähdä auringonnousu vuoren huipulta, niin alettiin kiipeeminen kahdelta aamuyöstä. Siinä me kolme nuorta ihmistä painettiin kauheet treenikuteet ja lenkkarit päällä ja hikoiltiin kuin pienet eläimet. Meitä ohitteli kahdeksankymppiset megapyhiinvaellus-mummelit jotka vetelee reittiä varmaankin kerran viikossa, _ilman kenkiä_. Monet äidit kantoi lapsiaan huipulle. Joko släbäreissä tai ilman kenkiä. Ja mä kehtasin kiroilla mun rinkkaa joka sisälsi tasan vesipullon ja hupparin...
Vaikka nousu olikin välillä aika tappava, etenkin kun kukaan meistä ei oo tehnyt yhden yhtä oikeeta liikunnallista aktiviteettia melkein kolmeen kuukauteen, näkymä huipulla oli ihan uskomaton. Edes Ossin megakamera ei tee oikeutta sille fiilikselle, kun ihailet auringonnousua pilvien yläpuolelta vuoren huipulla olevasta temppelistä.

Pohkeet kiljuen laskeuduttiin alas vuorelta ja päivän matkustamisen jälkeen pääsin takaisin kotiin orpomestoille. Ylpeänä kerroin kaikille että missään ei tunnu. Seuraava päivänä kävelin kuin niveletön 102-vuotias aivohalvauskuntoutuja.
Hienosti saavuin takaisin tänne uuden monsuunikauden keskelle. Just nyt on satanut viikon putkeen. Ja kun täällä sataa, niin silloin sataa. Seitsemänä päivänä on ollut vain muutama parin tunnin tauko. Täällä meillä päin kaikki on hyvin, mutta muutaman kymmenen kilometrin päässä on evakuoitu 40 000 ihmistä ja vettä on pari metriä.
Tämän mainitsemisen jälkeen onkin hyvä valittaa, että sateen takia en oo saanut pestyä pyykkiä reilusti yli viikkoon. Nyyh. Mutta siis kaikki, kaikki mitä mä omistan on homeessa aina vaatteita, rinkkaa ja meikkejä myöten. Mun lattia lainehtii paikoin vedestä ja tyyny on vihertävä. Oon viikon aikana käyttänyt enemmän hajuvettä kuin puoleen vuoteen yhteensä, koska musta on yksinkertaisesti mukavampi haista pubiruusulta kuin vesivahingolta.

Joulupukin paja Melsiripurassa

Niin mutta joulu! Orpokoti, missä mä olen on pääosin buddhalainen, mutta lasten takia hassutellaan joulupäivänä. Aatto oli siis ihan normaali päivä, tai mitä nyt käytettiin nelisen tuntia lahjashoppailuun ja paketointiin. Kääräistiin siinä 47 pakettia meidän mussuille. Illalla oli jokailtainen buddha-hetki paalinkielisillä lauluilla. Illemmalla pidin ihan oman kynttilähetken Vesa-Matti Loirin kera.
Tänään joulupäivänä on ollut sairas bilepäivä. Mä ja Milan järjestettiin pojille joulubileet aamulla musiikilla ja leikillä. Hetki tämän jälkeen saapui random perhe joka toi pojille huiluja ja rumpuja. Ja paljon, paljon kaikkea sokeripitoista. Nyt nää sokeripäristelijät lyö huilut suussa kaikkea mikä liikkuu tai ei liiku. Oli hyvä hetki tulla huoneeseen piiloon. Lisäksi paikalliseen överityyliin tänne ilmestyi kasa ilmapalloja, DJ soittamaan takavuosien baarihittejä sekä semisti pelottava naamarillinen joulupukki.

"Foutou foutou!" eli iloinen minä ja musta joulupukki

Äänistä päätellennyt aletaan katsomaan lupailtua dinosaurusleffaa ja syömään tomusokerineliöitä. Ihanaa joulua myös Suomeen, heihei!

Hengi - tys, hengi - tys

Kolmen hikisen bussimatkan ja tavallistakin kuumottavamman tuktuk-ajelun jälkeen saavuin maanantaina Nilambeen, joka on Kandyn lähellä sijaitseva meditaatiokeskus. Siis aivan upea paikka! Vuoren huipulla keskellä metsää, ja ainoo ääni minkä sä kuulet on sammakot ja linnut. Ah! Paikassa ei ollut sähköä, ei nettiä, ees puhelinyhteyttä. Ihan täysin eristyksissä.
Osallistuin kuuden päivän meditaatioretriitille ihan kokemisen ilosta, tietämättä mistään yhtikäs mitään. Tyyppinä oli sati-meditaatio joka tähtää ihan vaan hetkessä olemiseen ja mielen hiljentämiseen. Käytännössä tää siis tarkoitti sitä, että kuuden päivän ajan mun päivä koostui meditaatiosta, syömisestä, nukkumisesta ja meditaatiosta sekä meditaatiosta.

Mun lempparein aamutee-spotti

Päivärytmi maanantaista lauantaihin oli:

4:35 herätys (kyllä, puoli viideltä)
5:00 ryhmämeditaatio
          *tää oli just sitä mitä kaikki aattelee kun puhutaan aiheesta. me kaikki parikymmentä länkkäriä istuttiin risti-istunnassa salissa ja kuunneltiin hengitystämme
6:00 aamutee
6:30 itsenäinen jooga
7:30 aamupala
8:30 työmeditaatio
         *mun työ oli puutarhanhoito. veikkaan että haaveilin n.90% ajasta. loput 10% ravistelin iilimatoja irti käsistäni
9:30 ryhmämeditaatio
10:30 kävelymeditaatio
         *kävelyä, missä pitää tiedostaa kävelevänsä. eli puutarhassa kävelyä maksimissaan vauhdilla 0,5km/h
11:00 opetusta dhammasta
         *eli buddhalaisuuden oppitunti
12:00 lounas
14:00 kävelymeditaatio
14:30 ryhmämeditaatio
15:30 tee
16:30 ryhmämeditaatio
17:30 kävelymeditaatio
18:00 iltapala
18:45 ryhmämeditaatio
19:45 kysymys ja vastaus - tunti
          *sai kysellä kysymyksiä meidän saksalaiselta opettajasedältä
20:45 laulua
          *eli pyhää laulua paalinkielellä mistä kukaan meistä ei ymmärtänyt sanaakaan
21:00 lepo

Rakas salimme jossa vietin n.7,5h vuorokaudesta

Jännistä jännintä tästä kaikesta teki se, ettei koko kuuteen päivään saanut puhua sanaakaan! Paitsi kysyä kysymyksiä kysymystunnilla. Mutta missään muussa tilanteessa ei saanut sanoa _mitään_. Mun ympärillä oli kokoajan ihmisiä kenestä mä en tiennyt mitään muuta, kuin sen mitä pystyin niiden kysymystunnilla kuulluista aksenteista päätellä. Lisäksi piti liikkua hyvin hitaasti ketään häiritsemättä.
Pakko myöntää et välillä oli vähän vanhainkotifiilis. Joku tuijottaa vakavana kaivoon, joku vuoristoon, joku käteensä, ja joku vaan nojaa silmät kiinni ja näyttää nukkuvan puuhun nojaten. Samaan aikaan muut liikkuu kuin hidastetussa leffassa.
Vähän oli kyllä haastavaa. Pari kertaa olin oikea tuhmeliini ja sanoin pari kertaa kiitos. Ja kerran "varo, herhiläinen!". Ooh.

Elikkä mitä mä opin? No ainakin kolme (julkaisukelpoista) asiaa.
1) Meditaatio on vaikeaa!
Koitappa istua samassa asennossa tunti. Mieluiten jalat ristissä ja selkä suorassa. Koitappa tehdä tätä kuutisen tuntia päivässä. Mut asentoakin vaikeempi on pään hiljentäminen. Kun pitää laskea mun hengenvetoja, mun mieli huutaa:
OMPAS TYLSÄÄ MISTÄS JUTELTAISIIN. MIKÄHÄN SEN SUN KOLMANNEN LUOKAN OPETTAJAN ETUNIMI MAHTOI OLLA JOO MARI SE VARMAAN OLI JOOJOO! MISSÄHÄN SE ALA-ASTEELLA TEHTY LAMMASTYYNYLIINA ON! LAMMAS ON MUUTEN TOSI VAIKEA PIIRTÄÄ EIKÖ OLEKIN JOO NIIN ON NÄYTTÄÄ HELPOSTI PILVELTÄ! OMPAS ULKONA TAAS KIVA ILMA---> ja pälätys ja huuto jatkuu aina vaan. Kolme ekaa päivää meni huutoa ja hyppimistä seuratessa. Jos mä en kuunnellut mun päätä, se laittoi musiikkia soimaan. Jos sivuutin sen, se laittoi telkkarin päälle. Siis oikeesti, jossain kohtaa tajusin ajattelevani Simponit-leffaa kohtaus kohtaukselta.

2) Mä oon maailman levottomin tyyppi
Kotona mulle ei oo mitenkään epänormaalia kattoa Netflixiä läppäriltä, selata instagrammia puhelimella, nyppiä kulmakarvoja ja syödä samaan aikaan. Tai jutella kaverin kanssa kahvin ääressä, repiä lautasliinaa, tehdä uutta biittiä jaloilla ja puolella huomiolla kattoa mitä ikkunan takana tapahtuu. Kun mä juoksen mä kuuntelen musiikkia ja stressaan sykettä ja ja ja. Mä en ikinä istu alas tekemään vain yhtä asiaa tunnin ajan. Ei ihme että mieli ja kroppa huutaa ärsykettä

3) 80% mun ajattelusta on päiväuneksintaa
"Jos sitä ja jos tätä, jos tää asia olis mennyt näin tai näin. Kun mä meen kotiin ni mä varmaan sitten sitä ja sitä. Kun nään sen ja sen tyypin ni sanon varmaan sitä ja tätä" Huoh. Kuinka monta viikkoa elämästäni mä oon käyttänyt tähän? Mon-ta. Enkä ollut ennen ees huomannut koko asiaa -_-

Mutta suosittelen kyllä kaikille joilla mahdollisuus kokeilla jotain tälläistä! Vaikkei siitä mietiskelystä tulisi yhtään mitään, niin yhteiskunnasta hetkeks eristäminen ja kärsivällisyyden opettelu tekee meille kaikille vain hyvää.

Mun väliaikainen koti!

Ja jälleen saavuin kotiin orpokotiin! Pojat otti mut avosylin vastaan ja kysyivät eikö meditaatioleirillä saanut peseytyä. Sai kyllä. Otin vinkistä vaarin ja kävelin suoraan rakkaaseen hämähäkkipesäke-suihkuumme. Mut ihana olla kotona. Nyt puutarhanhoitoa viidakkoveitsellä huitelevien ipanoiden kanssa.
Moi!

House Of Light

Ensimmäinen viikko aikoihin etten oo ollu missään reissussa. Oon nyt ollut viikon verran Melsiripurassa House Of Light-nimisessä orpokodissa. Meininki on aikamoinen kun saman katon alla on 44 lasta (ja ensi viikolla tulee viisi lisää). Mutta nää pikkujätkät on kyl ihan mahtavia! Oon muutamaan kertaan kokenut fläsärin lapsuudesta. Muistan sen tunteen, kun juoksi pikkuveljeä karkuun ja nauru oli puoliksi pelonsekasta hysteriaa kun ihan vähän pelkäsit henkesi edestä että sut saadaan kiinni. Tälläinen fiilis kyllä on kun sun perässä juoksee viisi semisti väkivaltaista varhaisteiniä jotka ei ihan vielä hahmota omia voimiaan kun leikki menee himppasen yli...
Tää paikka on kyllä jotain niin erilaista mitä oon ikinä kokenut. Kysyin orpokodin perustajalta että mitä multa odotetaan. Vastauksena oli "to be there for the kids", eli oon oikeestaan saanut tehdä täällä lasten kanssa mitä huvittaa, kunhan kaikilla on vain hyvä olo. Tää aikuisen mallina ja kaverina olo on kyllä mahtavaa vaihtelua, kun jotenkin on aina lasten kanssa tällä tavalla tekemisissä vaan töissä. Ja töissä sä oot Aikuinen, Kasvattaja, Ohjaaja tai jotain muuta, joka käytännössä tarkoittaa että sun pitää pohtia jokaista sanaa minkä sä lapselle lausut ettei kukaan vaan a) traumatisoidu tai b) haasta sua oikeuteen.
Täällä mä oon "akha" eli isosisko ja ryömin näiden kanssa maassa, leikin karatea, opetan käsiseisontaa, teen kuulakärkikynällä tatuointeja ja otan syljeskelykilpailuja. Ja tietty juoksen henkeni edestä kun 15-vuotias keksii tehdä rautalangasta piiskan. Kaikista koomisinta on itse kehittämäni täysin tavoitteellinen ja kasvatuksellinen (...) leikki, jonka pojat on nimennyt 'My Babyksi'. Juoksen pikkumiesten perässä ja nappaan niitä syliin niinkuin ne olis mun lapsiani. Liikuttavaa on et mussukat ei selvästikään halua tosissaan juosta karkuun ja kaikista cooleimmatkin tyypit saa hakee aikuisen läheisyyttä tälleen "omg leikkinä ja jäin kiinni mut en olis oikeesti halunnu....". Tuitui taas.

Suuri osa näistä lapsista omaa tosi hurjan menneisyyden. Huomasin muutama päivä sitten, että usealla päälle kymmenen vee pikkusella on tatuointeja. En voi ees kuvitella mitä elämää he on joutunu elämään katulapsiaikoinaan. Nyt näitä kadulla eläneitä lapsia koitetaan täällä valmentaa koulun aloitukseen. Näiden lasten lisäksi on lastensuojelutapauksia, orpoja tai jopa rikollisiksi määriteltyjä lapsia.
Mut oikeesti, missään ei voi olla motivoituneempaa ja huumorintajuisempaa porukkaa kuin tämä. Yhtenä päivänä remontin yhteydessä kärrättiin nelisen tuntia sementtiä ja hiekkaa paikasta A paikkaan B. Joka ikinen lapsi osallistui ja kukaan ei näyttäny edes nyrpeetä naamaa. Tää onkin yks osa tän paikan filosofiaa, jonka avulla lapsille opetetaan että oikeuksien rinnalla on myös velvollisuuksia. Vähän jää suomalaisten muksujen astianpesukoneen tyhjennysvuorot pieniksi.

Tän paikan onistaja, Aruna, onkin jotain pyhimykseen verrattavaa. Koko tää paikka on rakennettu hänen ja hänen vaimonsa kapeilla tuloilla ja pankkilainalla. Lisäksi rahoitusta on tullut kyläyhteisöltä sekä järjestöiltä. Aruna pyörittää toimintaa perheineen ja vapaaehtoisten avustuksella, ilman _mitään_ tukea valtiolta. Rahat on jatkuvasti tiukalla, mutta nyt mies on avaamassa myös uutta orpokotia pelkästään tytöille. Kuka voi olla noin hieno ihminen?!
Pyyteettömästä ystävällisyydestä puheenollen, kuulin juuri että Sri Lankassa lapset eivät saa synttärilahjoja, vaan heidän lahjansa on jakaa toisille karkkia kylässä. Opin tän kun likaisiin vaatteisiin pukeutunut pikkutyttö antoi mulle suklaapatukan. Mä etin mun sydämen sirpaleita edelleen.

Tää päivä on ollut mielenkiintoinen. Lapset pitivät talent shown, joka sisälsi pääosin laulua ja sirkustemppuja. No, tietty paikalliseen tyyliin mua ja kahta täällä olevaa belgialaista opiskelijaa pyydettiin spontaanisti nousemaan lavalle ja tekemään "jotain". Tää on nyt käynyt tässä maassa mulle niin monta kertaa, että olis varmaankin pitänyt muistaa pitää jotain vatsastapuhumisnukkea takataskussa. Tanssittiinkin sitten rivissä Macarenaa. Myötähäpeä sai yleisössä olleen buddhalaisen munkin nauramaan kaksinkerroin. Lapset näytti lähinnä hämmentyneiltä.

Aivan yks juttu mistä mä oon halunnut jo pitkään avautua. Paikalliset koirat on ihan syntisen rumia, raukkaparat! Ja kaikista haisevimmat, sisäsiittoisimmat ja sairaimmat yksilöt on sattuneet olemaan lemmikkejä mun työpaikoissa. Allaolevasta kuvasta ylempi hammasyksilö on orpokodin koira, joka on niin jatkuvan överipörröttämisen, heittelyn ja painimisen kohteena ja alustana ettei se jaksa pistää enää edes vastaan. Alempi oli erityiskoulun lemmikki, joka kaljuuntuu silmissä eikä kuule juuri mitään <\3 (kuulemisjutussa kaveri on kyllä aika onnekas) Adoptoisin molemmat hylkiöt jollen olis satavarma saavani joko vesikauhun tai ebolan.

Poor bastards

Ensi viikon oon etsimässä sisäistä valoani meditaatioretriitillä sähköttä ja maailman ulottumattomissa! Kuuuluuuuu moimoiii!

Sontiaisen matkassa, vk 9

Kaksi viikkoa vyöryi aika nopeesti ohi. Siinä välissä oon ehtinyt mm. sukeltamaan Intian valtameressä, mädättämään polveni, reviirisotimaan kulkukoiran kanssa ja itkemään orpopojan laulua (jälkimmäinen vähän kyllä hävettää, olin vähän ylitunteellisella päällä).
Sain Kandyssä erityiskoulun hommat vihdoin pakettiin. Huone valmistui ehkä 70% valmiiksi ja sain tulkin koulutuskansiolleni. Mun piti poistua eli tästä eteenpäin ollaan jonkun hindujumalan tai allahin tai minkä vain buddhan varassa. Tein mitä pystyin ja tyytyväinen olen! Viimisenä päivänä yks haastavimmista mussukoista osoitti oppineensa kolme väriä ja kyynerpään englanniksi. "This elbow, shirt blue, this red, banana yellow!" Ei menneet myöskään sydänverellä väkerretyt englannin tunnitkaan hukkaan! Palkaksi vaivoistani sain ihanan oppilaiden tekemän elefantti-seinävaatteen. Tuitui.

Tässä osa lempilapsestani eli the huoneesta! Huomatkaa myös meidän Feeling Wallin vahinkosponssi.

Kävin viimeisen Kandy-illan kunniaksi teellä paikallisen tuttuni kanssa. Oon huomannut täällä useasti ettei tuloista puhuminen oo lainkaan samallainen tabu kuin Suomessa. Siinä pyöriteltiin jotain pullanpalaa kun hän ihan puskista sanoi tienaavansa kuukaudessa 10 000 rupiaa eli 70 euroa ja hän kovasti halusi tietää mitä mä tienaan kuukaudessa. Vaikka sosiaalialan ihmisenä mun palkat ei tuu ikinä olemaan millään tasolla hyvät, en jostain syystä kehdannut kertoa totuutta, ja sanoin tienaavani 1300€/kk. Hän suureen ääneen alkoi sitten kahvilassa äimistelemään kuinka rikas mä varmasti olen ja miten tuolla summalla eläisi viisikymmentä srilankalaista ja vaikka mitä. Jostain syystä jälleen mä kiiruhdin lisäämään et nounou the takses are rili hai ja vuokra on kauhean iso ja bussitkin maksaa päläpälä. Sitten kaveri heitti vettä myllyyn ja kertoi lukeneensa et Suomessa koulutus on ilmaista ja valtio maksaa siitä jopa palkkaa ja kaikki saa eläkettä ja terveydenhuolto ja fkdjvkdhvidh. Meinasin saada paniikkikohtauksen ja inisin jotain korkeista hinnoista ja veroista kun en muutakaan keksinyt.
Tuon episodin jälkeen mä hyvin paljon ihmettelin omaa reaktiotani ja tajusin et mä teen jotain tuon suuntaista aina kun puhutaan Suomen mahtavuudesta. Kyllä sitä pitäisi olla ylpeä että saa nauttia näin mahtavista eduista ja et mulla on länkkärinä mahdollisuus tolla Aasiaan hassuttelemaan kun ei muutakaan keksi. Ei vaan tunnu kauheen luotevalta valittaa opintotuen pienuudesta jollekin joka tekee kahta työtä maksaakseen lukukausimaksunsa. Tai valittaa hammaslääkärijonoista jollekin joka ei oo eläissään ollutkaan hammaslääkärissä. Hirvittävän epäreilua.

Kandyn jälkeen oli mahtava rantaloma Mallorcalla Hikkaduwalla etelärannikolla. Jere tuli Suomesta kylään ja nautittiin rannasta ja surffista ja auringosta ja hotellista! Oli uima-altaat ja viitisenkymmentä venäläistä naapuria. Viikon ajan elämän suurimmat ongelmat olivat ilmastointilaitteen säädöt ja hiekka sängyssä. Ihanaa.
Oli kyllä mahtavaa nähdä myös erilaisten turistien Sri Lanka, jossa ravintoloiden listat on englannin lisäksi venäjäksi ja saksaksi ja joku myy sulle rannalla aloe vera-hoitoja. Tosin kun joku paikallinen tuktuk-setä huusi suomeksi "Hyvää huomenta! Terve terve!" niin mun silmät meni melkein muljautuksesta sijoiltaan. Muutama ravintolatyöntekijä sanoi ettei suomalaisia enää juuri ole maassa näkynyt, joka johtuu ilmeisesti siitä että suorat lennot Helsingistä Colomboon lopetettiin joitain vuosia sitten. Kamalan mukavuudenhaluisia nuo pakettilomailijat, jos lennon vaihto saa missaamaan näin kauniin maan.
Teki kyllä niiin hyvää maata viikko pumpulissa ja syödä aamupalaksi vohvelia. Nyt on taas jotenkin ladattu olo.

Maailman paras laji tämä

Tänään saavuin sisämaahan Melsiripuraan uuteen duunipaikkaani poikien orpokotiin. En nyt oikein vielä tiedä mitä tästä tulee mut pojat sanoo mua isosiskoksi ja meteli täällä on hyvin jatkuvaa. Lisäksi monsuunikausi tuntuu kosteudesta ja hyttysten määrästä päätellen olevan kukoistuksessaan. Huomenna aattelin tehdä lasten kanssa pelikuulia taikataikinasta sekä ottaa missioksi opetella kaikkien 44 lapsen nimet. Tai jos nyt edes yhden nimen näin ensialkuun.

Mä ja mun homeinen rinkka kuittaamme. Heiheiiii

Potatoes and cookies

Vietettiin Henrietten kanssa viikonloppu maailman kauneimmissa maisemissa kylmässä vuoristossa, Nuwara Elyassa. Vaikka vähän dramaattinen aina joskus olenkin ni mua ei oo kovin helppo saada haukkomaan henkeäni. Jotkut näyt vaan saa sut tuntemaan itsesi niin pieneksi. En ees yrittänyt ottaa kunnon maisemakuvia, kännykän kamera olis ollu suorastaan syntiä. Kun palattiin kotiin meidän vaellukselta, keskusteltiin avaruudesta, kuolemasta ja elämän tarkoituksesta. Oli kyl aika diippiä, etenkin ku oltiin herätty reissulle ennen viittä eikä kumpikaan meinannut ees ensin muistaa mikä avaruus on englanniksi. Se on muuten space, käytiin vähän hitaalla.

Teeplantaasit oli myös aivan mahtava näky. Siitä olisin tosin nauttinut vähän enemmän ellen olis tiennyt että kaikki sadat naiset jotka tiloilla työskentelee on velvoitettu keräämään vähintään 18kg lehtiä päivässä. Muuten tulee fudut. Ja kuukausipalkka on sitä kuudenkymmenen euron luokkaa, jos on oikein onnekas tyyppi. Suhteellisen lähellä tätä aluetta tapahtui myös isot monta sataa henkeä vaatineet maanvyöryt muutama viikko sitten. Alueella on 72 uutta orpolasta ja hallinto kerää omaan taskuunsa alueelle suunnatut avustusvarat. Hienoa! Mutta onneksi presidentti kerää päivittäin satojatuhansia euroja palkkaa omiin edustustehtäviinsä ni pääsee sitten noita kultasia omakuva-patsaita pystyttämään :-)

Kruunaus maisemille oli vielä meidän junamatka Nuwara Elyasta Kandyyn. Suunnilleen 150km matkaan kului neljä tuntia, mutta suosittelen lämpimästi. Koko matkan näky ihan epätodellisia vesiputouksia ja vuoristoa. Päätettiin myös säästää neljä euroa ja matkustettiin paikallisten kanssa kolmannessa luokassa. Meillä kävi ihan mieletön tuuri vieruskavereiden suhteen! Istuttiin kandyläisten tehdastyöläisten kanssa, jotka oli matkalla kotiin virkistysviikonlopulta. Tyypit pitivät ihan mahtavan bongokonsertin teemalla paikalliset radiohitit! Jaettiin eväitä ja keskusteltiin pääosin musiikista muutama tunti. Yks heistä kysyi multa, mitä ruokaa Suomessa syödään. Mulla tapahtui sama ilmiö, kun mitä aina tapahtuu jos multa kysyy lempikirjaa/leffaa/mitävaan, musta tuntui etten olis koskaan kuulutkaan suomalaisesta ruuasta. Vastasin et Suomessa syödään "Öö, perunaa, ja öö, keksejä". Perunaa ja keksejä?! Nyt sit ihan oikeesti. Ruoskin itteeni tästä nyt ja aina.

Aadadaaa!

Eläinkunta on ollut yllättävän suopea viimeaikoina. Apinat ei oo varastanut mun huoneestani enää mitään (kulkureikä tukittu laudalla, käyvät sitä kokoajan raapimassa mutteivät pääse sisälle enää buahahaaa bastards), ja tällä viikolla on ollut vain yksi tuntematon vierailija. Kaveri sonti lattialle, levitti pähkinöitään ja repi muovipusseja. En tiedä mikä hän oli, mutta paniikinomaisessa tilassa kävin huoneen läpi tökkien kaikkea puukauhalla, mut tyyppiä ei näkynyt enää. Rauha maassa ja ekologinen balanssi SCI:n rakennuksessa.

Töiden suhteen on ollut vähän turhauttava viikko. Sen lisäksi että sairastin muutaman päivän, on ollut vähän fiilis ettei mikään etene. Ollaan nyt kaks viikkoa odotettu sähkömiestä viimeistelemään meidän aistihuone. Tyyppiä ei oo kuulunut, mut koska hän sattuu olemaan jonkun isän serkun kaima, ei olla voitu myöskään palkata ketään muuta ettei hiljaisia sukusopimuksia rikota (....). Just sain käännettyä rehtorin pään, että etitään toinen tyyppi, mutta myös tän on oltava joku sukulainen jostain. Voihan aikakäsitys ja kulttuurierot sentään. Mä kytken noi valot pian itse.
Ja tän lisäksi oon vähän kärsinyt kielimuurista sekä opettajien että oppilaiden kanssa. Kun päiviä kerääntyy tarpeeksi, jotenkin turhautuu ajoittain siihen että 90% työhön liittyvästä kommunikaatiosta on kehonkieltä tai irtonaisia sanoja. Edelleen nautin olostani joka tapauksessa. Tuleva viikko onkin viimeinen viikko ennen orpokotiin siirtymistä, jeejee!

Iltaduunit. Mun toimisto ei ole ergonomisin.

Sataa sataa ropisee pilipilipom moimoimoiii t. Carita

Mitä pakata?

Ekaa kertaa elämässäni onnistuin saamaan ruokamyrkytyksen ulkomailla. Sen siitä saa kun syö käsin ja muistaa käyttää käsidesiä kerran viikossa... Mutta! Koska tää päivä kaksi ei sisällä niin paljon moskiittoverkon alla ulinaa ja hikoilua, kykenen kirjoittamaan pakkaamisesta.
Tietty kotoa lähtiessäni mä luulin viettäväni kolme kuukautta pellolla keskellä ei mitään, joten varusteetkin on sen mukaiset. Tosiasiassa etenkin etelässä jokaisessa vähänkään isommassa kaupungissa on ainakin yksi semilänkkärityylinen supermarketti josta löytyy ainakin elämälle välttämättömät tavarat (eli saippuat, pyykinpesuaineet jne.). Tietty lähes kaiken löytää myös katujen pikkukaupoista, joita on ihana muuten vaan selailla läpi ja ihmetellä, mutta mun kärsivällisyys aika harvoin riittää tietyn tavaran hakemiseen. Kuukausi sitten Jaffnassa oli puoli tuntia aikaa löytää paikalliselta torilta moskiittospray ja shampoo ennen bussin lähtöä. Kuumotti.
Kuitenkin rinkkana mulla Haglöfsin 65+10-litrainen möntti, joka on aiemmilla reissuilla ollut hyvä koko. Nyt kuitenkin pakkasin sillä asenteella ettei tarttisi hankkia täältä käytännössä mitään, joten 75+10-litraa olis varmaankin ollut ideaali. Toisena kassina on keskikokoinen kirppisreppu.

Paperiasiat:
- passi + kopiot piilotettuna pitkin rinkkaa + passikuvia
- lentoliput
- etukäteen haettu viisumi
- joko paluulentolippu tai englanninkielinen tosite sun pankilta, joka osoittaa et sulla on varaa poistua maasta
- matkavakuutuskortti
- rokotustiedot
          *yleensä kysellään vain keltakuumeen riskimaissa, mutta otin mukaan lähinnä oman muistin tueksi jos jotain vahingossa sattuisi
- reseptit reseptilääkkeisiin
- sukellusluvat

Lääkitys ja hygienia-asiat:
- yleinen ensiapupaketti
          *kilinochichissa on apteekki, jossa myydään 20 eri lajia keksejä, muttei laastareita
- pillerit eli burana, vatsalääkkeitä, malariatabletit
- desinfiointiaine
- kuumemittari
- yleisrasva kasvojenpesuun ja palaneeseen ihoon jne.
- aurinkorasva
          *täällä etenkin ei-turistialueilla tosi hankala löytää ja maksaa usein enemmän kuin suomessa
- rasva ötököiden puremiin
- moskiittospray
          *hankala löytää ja paikallinen laatu on yllättävän huonoa
- käsidesi
- palasaippua, shampoo, dödödö, hammasasiat
- kosteuspyyhkeitä + wc-paperia
- iso ja pieni pyyhe
          *olisi ehdottomasti pitänyt panostaa nopeesti kuivuviin retkipyyheisiin

Nukkumiset ja selviytymiset:
- makuupussilakana
          *en tiiä miksi kutsutaan, mutta mulla on puuvillainen. jälkiviisaana olisin ehdottomasti maksanut tuplahinnan ja ottanut silkkisen joka lämmittää ja viilentää paljon tehokkaammin
- retkityyny
          *koska täällä ei tunnuta kovin usein pesevän hostellien jne tyynyjä
- aluulakana ja tyynyliina
- makuualusta
          *tää mulla oli mukana vain koska tiesin olevani ainakin viikon ilman sänkyä. muuten en oo käyttänyt kuin venyttelyyn.
- korvatulppia
- niskatyyny pitkiin bussimatkoihin
- otsalamppu + varapatterit
          *koska sähköt eivät ole itsestäänselvyys ja kuudelta tulee pimeää
- muovi- ja minigrip-pusseja
          *mm. pyykin, elektroniikan ja ruuan säilömiseen muurahaisilta ja kosteudelta
- iso ja pieni lompakko
- korjausompelusetti
- teippirulla + sakset
- kierrekantinen kuminauhalla suljettava vihko + kyniä
- tamili ja sinhala - fraasikirjat + muita kirjoja
- kuvia suomesta
- työhanskat
           *farmihommia varten

Elektroniikka-asiat:
- kamera
- kännykkä
- tabletti
- muistikortit
- laturit
- adapterin löytää suhteellisen helposti paikanpäällä

Vaatteet:
- peittäviä t-paitoja
          *hengittävät urheilupaidat for the winning
- ei liian lyhyitä/kireitä shortseja
- pari pitkähihaista paitaa
- löysiä pitkiä housuja
- urheilukamat
- sukat + alusvaatteet
- kengät; släbärit, tennarit, juoksukengät
- sadetakki

~ hajustamattomat tuotteet hankala löytää

Siinä! Toivottavasti joku maailmassa kokee listan itselle hyödylliseksi B) Mä menen nyt takaisin sikiöasentoon. Morjestaa!

Taistelu reviiristä part 35

Mun apinaviha pääsi uusiin ulottuvuuksiin kun keskiviikkona tulin ympäri käännettyyn kämppääni. Apina(t) olivat tunkeutuneet katon raoista sisään tutkiskelemaan nurkkia ruuan toivossa. Olivatkin sitten löytäneet pussillisen kaakaojauhetta, jonka ystävällisesti levittivät lattialle, seinille ja tietenkin mun vaatehyllylleni :-) mut olivat kuitenkin sen verran ystävällisiä et muistivat myös pissata lattialle, jotta sain ilon siivota apinanpissakaakaota mun 15x15cm minirätilläni. Olin onnellinen. Olin onnellinen myös huomatessani että jostain käsittämättömästä syystä tyypit olivat nyysineet myös vanupuikkoja ja tamppooneita. Mutta jälleen olivat muistaneet olla ystävällisiä ja levittää ne pitkin pihaa (avattuina/revittyinä), jotta saisin menettää viimeisetkin arvokkuuteni rippeet.
Voi jeesus näitä mun arjen haasteita täällä. Jos jotain tällästä vielä tapahtuu, niin muutan tän blogin nimeksi joko Luomakunnan maalitauluna 2014 tai Pissis viidakossa.

Ennen apinasotaa viikko on sujunut aika paljon töiden merkeissä. Meidän normaalin koulussa auttelun ja aistihuoneprojektin lisäksi ollaan alettu pitää simppeleitä englannin oppitunteja kaksi-kolme kertaa viikossa. Voisinkin heti kertoa vähän järjestelmällisemmin työstä täällä.
Koulu on auki maanantaista perjantaihin klo 8-13, joista jokaiselle päivälle on erilaista ohjelmaa päivittäisen luokkahuonetyöskentelyn lisäksi; maanantaisin uidaan, tiistaisin opitaan englantia, keskiviikkoisin zumbataan ja opitaan englantia, torstaisin käydään liikuntasalissa ja perjantaina opitaan jälleen kieliä ja musisoidaan. Koulun kolmisenkymmentä oppilasta on jaettu neljään luokkaan iän mukaan. Kaikki koulun oppilaat on eritasoisesti kehitysvammaisia.
Suurimpina ongelmina koululla on henkilökunnan vähäisyys ja koulutuksen puuttuminen. Ja suluissa motivaation puuttuminen. Meidän tehtävänä on auttaa opetuksessa niin paljon kuin kielitaidottomina voidaan.
Opetuksen lisäksi on mainittu aistihuoneprojekti. Mun vaparikollegat tuli hommaan mukaan ja järjesti varainkeruun tarvikkeiden hankkimista varten, ja ollaankin saatu aikalailla rahaa kasaan. Meillä vaan on vähän näkemyseroja rehtorin kanssa. Mä haluan valkoisen mitäänsanomattoman rentoutushuoneen jollain valaanlaulumusiikilla, kun hän taas haluaa tummansinisen megastimulaatiohuoneen jossa on diskovalot sekä katossa että seinillä. Kompromissien tekeminen on välillä vähän haastavaa. Oon myös koonnut englanninkielistä koulutuskansiota henkilökunnalle joka ei puhu englantia. Täytyy ehkäpehkä löytää tulkki jostain. Olis myös ihan hirvittävästi muita asioita mitä mun on tarkoitus vielä tehdä. Muttamutta pikkuhiljaa alkaa loppuu tunnit ja päivät, kun koulu kerran sulkee ovensa joulukuussa.

Kotitoimisto retkimatolla \,,/

Hyvin raskaan alkuviikon jälkeen päätettiin uuden tanskan kanssa lähteä surffaamaan Arugam Baylle itään. Ihan mahtava miniloma hiekkarannalla. Lauantaina makasin palmun alla, luin mun viimeistä jäljellä olevaa suomenkielistä kirjaa ja koitin kovasti miettiä josko mulla joskus olis ollu jotain murheita elämässä. Jokaisen ihmisen pitäis saada toi hetki! Sain myös monen tunnin surffiväännön jälkeen seisottua laudalla.
Tutustuin mun uuteen lempparipaikalliseen samalla rannalla! Kaveri oli kuusikymppinen kalastaja, joka opetti mulle miten tehdään kunnollinen verkko. Juttutuokion lopuksi kaveri tietty kysyi ystävällisesti, josko haluisin antaa "musiikkia tekevän puhelimeni" hänelle, "because foreigners always give me things". Sitten välähti tämän pallonpuoliskon hellyyttävin tupakan värjäämä hymy. Mahtava mies! Ylpeänä hän vielä ehti näyttämään vähän turhan hienoa kelloaan, jonka saksalainen pariskunta kuulemma antoi. Jäin vähän kyllä miettimään josko pariskunta antoi lahjan ihan tietoisesti... Oli miten oli, ihana setä. Vaikka musiikkipuhelin jäikin mulle.

Tajunnanvirtani pysäyttäköön tämä marraskuinen kuva.

Kandy-elämisiä

Kaksikymmentä ja neljä vuotta mä oon elänyt siinä uskossa, että mä pidän apinoista. Onhan ne olevinaan söpöjä pikku käpälineen ja punaisine pyllyineen. Joillain niistä on jopa samallainen tukka ku mulla oli muutama kuukautta sitten! Kuka ei erehtyis pitämään niitä vähintään sielunkumppaneina? Unelmakuva sattuu särkymään siinä kohtaa, kun sä sadatta kertaa heräät niiden kiljumiseen, tappeluun tai kovaääniseen paritteluun. Jälkimmäinen on se kiusallisin vaihtoehto. Oon nyt kaks kertaa jättänyt roskapussin ulos aamulla pariks tunniksi, ja kaksi kertaa päätynyt noukkimaan uudelleen järsittyjä omenankaroja ja nuoltuja keksipaketteja pitkin pihaa. Äsken huomasin että mun naapurin katolla on Jenkki-pussi. Mistähän mahtaa olla peräisin. Lisäks nää samat mulkistit availee ikkunoita ja varastaa keittiöistä leipää. Perjantaiaamuna huomasin yhden terroristin syövän meidän vastaleivottuja sämpylöitä roikkuen sähköjohdosta ihan mun ikkunan edessä. Jos kaverin anatomia antais periksi, se olis ihan varmasti näyttänyt keskaria.

Tän lisäksi oltiin lauantaina kiipeemässä yhdelle paikalliselle vuorentapaiselle. Mun retkiseuralaisella oli eväänä pieni muovipussillinen banaaneja. Ihan ei mistään kesken matkan apina hyökkäsi mun kaverin eväiden kimppuun. Kolmen sekunnin ajan todistin hyvin primitiivistä tapahtumaa, jossa saman kantaisän jälkeläiset taistelivat ravinnosta vetäen muovipussia oikeelle ja vasemmalla vuorotellen. Tottakai pieni karvainen terroristivaras voitti. Ja jäi vielä viereiseen puuhun syömään saalistaan. Jälleen kansainvälinen käsimerkki olis varmasti viuhahtanut.

Älä anna ulkonäön hämätä! Just ennen kuvan ottamista kaveri piti järkyttävän huutokonsertin. Ihan varmasti vaan herättääkseen mut klo 06:20.

Apinaongelmaa lukuunottamatta elämä Kandyssä on ihan syntisen helppoa. Täällä ei tartte suorittaa jokailtaista pelonsekaista huoneen käärmetarkistusta tai mennä kotiin kivi kädessä kulkukoirien varalta. Hyvinvarustettu supermarketti on pienen kävelymatkan päässä, bussi keskustaan maksaa 17 rupiaa (n. seitsemän senttiä), meillä on wifi, oma länkkärityylinen vessa ja keittiöhenkilökunta joka tekee meille mahtavaa ruokaa vähintään kaks kertaa päivässä. Ainoa ohut probleema on se, ettei mun huoneessa voi pitää valoja päällä kun on pimeää. Todella loogista, tiedän. Huoneen katto on hassusti irrallaan seinästä ja jättää runsaasti tilaa ötököille. Etenkin niille ötököille, jotka tykkää valosta. Ja nää on lentotermiitit, hyttyset, herhiläiset, koppikset jnejnejne. Kun vimmalla tapan niitä (useimmiten mun buddhan opetukset-nimisellä kirjalla, auts) en ikinä jaksa raivata ruumiita ja herään aamulla muurahaisinvaasioon. Huoh.

Arki rullaa koulutöissä ja koulun jälkeisissä askarteluhommissa. Mulla on projektina kehittää koululle aistihuone, tehä tänne joku päivätaulusysteemi ja päiväohjelma yhdelle haastavalle mussukalle. Haastavan mussukan kanssa onkin ollu haastetta. Perjantaina painin parisen tuntia ja sain elämäni ekat hampaanjäljet käsivarteeni. Onneks tälläsen vastapainona on myös mahtavat korispelit ja musisoinnit. Viikonloppuna ollaan jälleen vähän reissailtu ja tehty turistiasioita. Viimeistään tällä viikolla oon myös rakastunut paikalliseen teehen. Istuttiin vanhan teetehtaan yläkerrassa kaksi tuntia teepannun ääressä. Mahtavaa.

Tällä viikolla meillä on myös ollut englantilainen teiniporukka kyläilemässä. Tästä syystä iltapäivät on kuluneet ohjelmaa järkätessä ja pohjoisen Englannin aksenttikoodia purkaessa. Mä en oo varmaan eläissäni yhden viikon aikana sanonut näin montaa kertaa excuse me tai vat. Mut nää vierailijat on saanut mut järkyttävän eksistentialistisen kriisin valtaan kun oon tajunnut ettei 15 kesäiset muksut suhtaudu muhun enää vertaisena vaan _aikuisena_. Vastahan mäkin olin 16-vuotias lysyssä istuva Carita jota ei kiinnostanut muu kuin pojat ja siideri! Kiinnostuksenkohteet on kyllä edelleen samat mut ehkä istun vähän vähemmän lysyssä. Ja painan varmaan kymmenen kiloa enemmän.

Ja tän reissun jälkeen varmaan 20 kiloa enemmän. Sri Lankan ruoka on ihanaa! Ja rasvaista! Ja ihanaa! Mitä sä tekisit jos joku aina paikallisella torilla käytännössä tunkis tuoretta tomusokerisekamelkaa(jonka sisällä on suklaamoussea) sun suuhun? Tai uunilämpimiä bataattisipsejä? Ja aina illallisella lappais ruokaa sun lautaselle koska kaikki on syötävä ettei kulkukoirat tunge bioastialle? Tottakai sitä sitten on syötävä. Ihan jo yhteisen edun nimissä. Luojan kiitos me käydään oppilaiden kanssa pallottelemassa ja zumbaamassa. Luotan myös siihen että tää jatkuva hikoominen auttaa ees vähän.

Tulevalla viikolla on tarkoitus ottaa pitkä viikonloppu, koska täysikuun jokakuinen vapaapäivä sattuu olemaan torstaina. Maavyöryjen takia en suunnitelmista poiketen suuntaakaan vuoristoon teeplantaaseille, vaan itärannikolle surffaamaan. Edellyttäen että tiet sinne on edelleen käytössä. Tosin tuntuu turhalta ees yrittää suunnitella tässä maassa mitään. Aina tielle sattuu joko uusi laki, luonnonmullistus tai logistiikka. Uusista laista puheenollen. Nyt myös koillisosa maasta on käytännössä suljettu ulkomaalaisilta. Ollaan useasti juteltu että tässä maassa tapahtuu tällä hetkellä jotain tosi pahaenteistä joka vie kehitystä jatkuvasti taaksepäin sadan kilsan tuntinopeudella.

Iltapäivän lauluhetkiä

Niinkuin yks päivä sanoin kuumeessa makaavalle kämppikselleni; "Well I'm off to work now. Don't think of ebola. Bye!"

Telaketjut kolisee

Vanhana feministinä oon pohtinut naisen roolia täällä päin maailmaa. Tai enhän mä tietenkään voi itse nähdä kuin sen, miten naispuolisiin ulkkareihin suhtaudutaan. Oikeestaan kaikki alkoi siitä, mitä tajusin kävellessäni Martinin kanssa Kandyn keskustassa. Kaikki myyjät huutelee "hello siiir grapes/mangos/buckets/tuktuk/younameit". Eikä yksikään huutanut madamea, paitsi tietty jotkut ihan muut huutelijat. Myyjät tietty olettivat ettei nainen pidä hallussaan rahaa tai päätä mangoistaan tai ämpäreistään. Sama bussissa, aina oletetaan että mies maksaa. Nainenhan tarvitsee huoltajan minne ikinä meneekin :---) Mut kaikista äärimmäisempiä on musta ollut tilanteet esim. farmilla, jolloin saatiin vieraita. Lähes poikkeuksetta kaikki muut käteltiin läpi lukuunottamatta turhaa estrogeenipumppua eli minua. Ihanaa!

Vaikeinta on ehkä suhtautuu siihen, et naisena oleminen oikeesti rajoittaa sun elämistä joka päivä. Ja kyllähän mä sen Turussakin tiedän, ettei naisena kannata välttämättä kävellä yksin himaan baarin jälkeen (mul on ikävä ranskiksia) mitään syrjäkujia pitkin, mut täällä pitää oikeesti suunnitella tekemisensä sen mukaan, ettei vahingossakaan ole pimeellä yksin yhtään missään. Myös pitkän matkan matkustaminen naiselle ei oo kauheen suotavaa oikeestaan mihinkään aikaan vuorokaudesta.

Oh juu ja vielä yksi pikkuavautuminen aiheesta. Miks se on ok paljastaa vatsa, hyvä siivu rintakehää ja lähes koko selkä, kun sulla on kansallispuku? Kun _mä_ sen kerran uskaltauduin topissa ulos mä vannon et mä en palanut auringossa vaan muiden naisten murhaavista katseista. Kivaa supportia siskoilta. Ja siis miehet tietenkin kävelevät tyytyväisenä ilman paitaa siinä ihmeellisessä mieshameessaan mikä kaikilla näyttää olevan. Mä vannon että ennen joulukuuta hankin paikallisen naisen näkemyksen koko aiheeseen. Toistaiseksi 90% paikallisista englantia puhuvista työkavereista on ollut miehiä. Fraasikirjat ja kehonkieli käyttöön vaan.

Söpö kuva mun uusista soulmateista päättäköön avautumiseni

Se siitä, maassa maan tavalla ja ei ole koiraakarvoihinkatsomistaeikumitä jajoojoo. Tää viikko on ollut kauheen rikkonainen. Oon siirtynyt pohjoisesta etelään, aloittanut työt kehitysvammaisten koulussa, vieraillut poikien orpokodissa jossa aloitan työt joulukuussa, käynyt elefanttien orpokodissa (se on oikeesti sen niminen), leikkinyt kokkoleikkejä kylän lasten kanssa ja siirtynyt Colomboon uusimaan mun viisumia. Just tällä hetkellä on mahtavassa ilmaistoidussa hostellissa, jossa on lämmintä vettä suihkuissa ja aamiainen joka sisältää maitotuotteita!

Puremia: 0

Lämpimät suihkut tänään: 1

Jäätelöt tänään: 3

=ikuinen onni, mä en tiedä mitä muuta mä olen ikinä kaivannutkaan

Työ koulussa on ollut tosi mielenkiintoista ja oppilaat on ihan mahtavia. Olin ihan huumassa kun perjantaina olin ollut sylkykuppina ja nyrkkeilysäkkinä yhdelle pikkutyypille puolisen tuntia, kunnes tajusin et kaveri kaipaa vaan koskettamista. Hierottiin siinä toistemme käsiä vajaa tunti. Mitään yhteistä kieltä tarvita. Ja lisäks mä pursuan uusii ideoita enkä malta odottaa et tiistaina tapaan koulun rehtorin ja saan kaataa kaikki hänen niskaansa. Raukkaparka.

Moimoi! Onnea mulle huomiseen viisumikoitokseen!

Tehtiin pohjoisessa mussukoiden kanssa leipää nuotiossa, vaikkui hyvää

Man plans God laughs

Tossa hetki sitten pohdiskelin et milloinkohan mä olisin viimeksi meikannut, sheivannut, katsonut peiliin tai ees käyttänyt dödöä. Juuri kun luulin, että tätä ällöttävämmäksi ei ihminen muutu, Sri Lanka todisti jälleen mun luuloni vääräksi. Kuivasin tyytyväisenä itseni _kokonaan_ muurahaisia vilisevään pyyheeseen. Positiivisena puolena sentään se, et tää kirvely saa unohtamaan nää kaikki aikaisemmat kolmisenkymmentä hyttysenpuremaa.
Pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen että tää on mun oma syyni, koska mä olen järkyttänyt huoneeni ekologista tasapainoa heivaamalla ulos kaikki sammakot, liskot, hämähäkit ja muut hyönteissiivoojat.

Ite tein! Mitään miehiä mihinkään tarvita

Tää viikko on ollut farmikylän arkea. Arkiaamuina oon viettänyt nelisen tuntia päiväkodissa pelleilemässä lasten kanssa koittaen opettaa muutamia englanninkielisiä loruja ja vetäen jotain pikkusia palloleikkejä. Päiväkodin kaksi opettajaa eivät juurikaan puhu englantia, mutta yllättävän lähelle pääsee fraasikirjalla, kehonkielellä ja "fuud, fuud, veri hot, spaisi. okei?" "24 yes, no no no wedding, not sad, normal"-tyylisillä lauseilla. Saatiin pidettyä myös meidän eka enkuntunti neljälle pikkujäbälle. Tän lisäksi ollaan hoideltu ja rakenneltu puutarhaa ja mm. rakennettu maailman upein komposti! Mä oon huomannu olevani maailman paras sahaaja ja solmujen tekijä! Hyvä minä! Ja koska mun on tupattava itseni kaikkeen, lupasin myös kirjoittaa artikkelin paikallisen kirkon sanomalehteen.

Komposti!!!1!!1!

Mä kyllä niin pidän tästä arjesta täällä. Se on musta aina jotenkin oudolla tavalla lohdullista, et ympäri maailmaa kaikilla ihmisillä on ihan samat tarpeet; kaikkien pitää siivota, ruokashoppailla, tehdä ruokaa, pestä pyykkiä ja viedä roskat. Ja tää kaikki on jokaisen joskus tehtävä, olit sä sitten tamili, suomalainen, tai tamileita seuraileva suomalainen.

Pyykkitouhui

Niin, ja jälleen maan hallitus on laittamassa vähän kapuloita mun rattaisiini. Tää ""demokratia"" on täällä muutenkin hyvinkin mielenkiintoinen, kun maan korkeimmat virkamiehet on jokainen presidentin sukulaisia joilla ei oo mitään käsitystä maan johtamisesta tai ainakaan taloudesta. Kaiken tän keskellä hallitus on myös syytettynä ties kuinka monesta ihmisoikeusrikkomuksesta, minkä takia YK pyöriskelee täällä selvittämässä pari vuotta sitten loppuneen sodan tapahtumia.
Jaaaaa siksi hallitus selvästi haluaa tehdä ulkomaalaisten elämästä niin vaikeaa kuin vaan mahdollista, etenkin täällä pohjoisessa joka on aikanaan ollut sodan keskus. Saatiin tossa aamulla uutisia, että tästä lähtien jokaisen pohjoiseen tulevan ulkkarin on rekisteröidyttävä johonkin kirjoille ja selvitettävä vierailunsa luonne.
Tää on meille hyvin huonoja uutisia, koska maan lainsäädäntö ei katso vapaaehtoistyötä kovinkaan suopeasti. Tästä syystä mun on jätettävä pohjoinen jo huomenna ja jätettävä koko projekti kesken. Onneks etelämmässä odottaa vähän suvaitsevampi ilmanala ja lähes oman alan töitä.

Ja koska tää postaus ei vielä oo tarpeeksi sekava, on lisättävä myös tämä. Tossa yksi ilta iltacurryn ääressä katseltiin paikallisia uutisia. Pääotsikkona oli että Sri Lankan parlamentin istunto piti jälleen keskeyttää kun kokoontuminen äityi joukkotappeluksi :‘D mä en kestä, ihan mahtavaa. Vois Suomikin ottaa vähän mallia ni munkin kaltaiset urpot jaksais seurata asioita vähän paremmin ku toisella silmällä kerran viikossa.

Morjestaaaaa

Pysäyttäkää painokoneet!

... Ja hälyttäkää lehdistö! Kaikki ei mennytkään Aasiassa niinkuin piti! Aivan ennenkuulumatonta suorastaan. Kaikkihan on täällä niin hyvin organisoitu ja loppuun asti mietitty. Mutta siitä vähän alempana.

Pääsin kuin pääsinkin Colombosta Kandyyn pitkän hikoilun ja kielimuurin moukaroimisen jälkeen. Kandyssä vietin yön ja tapasin yhdeksän muuta länkkäri-vapaaehtoisia jotka tulivat mun kanssani viikoksi työleirille tänne pohjoiseen luomufarmille, johon mun oli määrä jäädä pitemmäksi aikaa.
Viikko sitten saavuttiin tänne ja ollaan painettu duunia niiiiiiiin paljon. Kun meille sanottiin et meidän tehtävä on rakentaa aita, aattelin jotain siistiä pientä neliötä mikä sitten maalattais jollain punaisella ja tanssahdeltais sen ympärillä tai jotain. Sen sijaan ollaan tehty satoja metrejä puupölkky - piikkilanka-aitaa jonka edestä on pitänyt raivata aikalailla pusikkoa ja betonia. Ja koska periaatteena on että ruuan eteen pitää tehdä töitä, riehutaan pellolla pari tuntia aamuteen voimalla, kunnes komeen työn jälkeen saadaan riisiä.

Edellinen viikko on mennyt aikalailla tänkin päivän pohjapiirrustuksen mukaan.
6:30 aamutee
7:00 töitä pellolla (=kuopan kaivamista ja kirveen heiluttamista)
9:00 aamuriisi/curry
9:45 töitä pellolla (=samaa kuin ennen, tupla hikimäärä lämmön takia)
12:00 keskipäivän tee pellolla
13:30 lounas
15:00 töitä pellolla (=ojan kaivamista, tripla hikimäärä. opin mikä on kuokka englanniksi enkä lyöny sillä mitään elävää)
16:00 päivätee pellolla
17:00 farmarin luento luomulannoitteen tekemisestä. tää olis ollut ihan kiinnostavaa jos olisin voinut ajatella jotain muuta kun tyypin avautumista siitä, et miten hän kärsii siitä et hänen vaimonsa kroppa ei oo samallainen ku ennen synnytystä. ttu
18:00 suihku käyttäen n 2 dl vettä
19:00 housemeeting aka amatööriterapiarinki
20:30 päivällinen
22:30 jos ei tähän mennessä ole nukkumassa ni on crazy

Sänkynä on tietenkin lattia ja huonetoverina seitsemän tyttöä sekä 2900 moskiittoa.

Mut niin kliseistä kuin se onkin, ni on tää kyllä kaunis maa. Kaupungit on kehitysmaiden tavoin mun silmään tosi kaoottisia ja äänekkäitä. Ja maassa, mistä turismi on oikeestaan ollut kadonnut 30 vuotta saa valkoinen mujjja aika paljon katseita. Noh oon nyt nähnyt neljä kaupunkia mut yleistäminen on aina hyvä.
Farmi taas on kaukana siitä. Lehmät ja vuohet vetelee vapaana missä sattuu, liskot ja käärmeet pyörii puissa ja apinat varastaa kaiken minkä näkee. Navajeevanam eli "Uusi elämä'' kuvaa projektin henkeä aika hyvin. Farmi on täynnä viisi vuotta loppuneen sisällissodan aiheuttamia raunoita. Täältä on tuhoutunut oikeestaan ihan kaikki ja vaan pari rakennusta on uudelleen rakennettu.

Niin, ja se syy miksi painokoneet on pysäytettävä on ensinnäkin se, että projektin kuvaus antoi ymmärtää vähän muuta, kuin mitä todellisuus oikeestaan on. Kuvauksesta sain mielikuvan, että kyseessä on community, yhteisö joka rakentuu eloisan, kukoistavan, aktiivisen farmin ympärille. Todellisuudessa farmi on todella eristyksissä, eikä läheiseen kyläänkään pääseminen oo liian helppoa. Itse tilaakaan en kuvaisi kukoistavaksi, koska varsinainen toiminta on määrä aloittaa vasta vajaan vuoden päästä.
Toinen painokoneen pysäyttäjä on fakta, että mun olo täällä onkin kolmen kuukauden sijaan vain puolet kyseisestä ajasta. Syynä tähän on turvallisuusongelmat armeijan kanssa. Rehellisesti tää ei haittaa mua ollenkaan, olisin joutunut tekemään Tom Hanksit ja maalaamaan jonkun pallon Wilsoniksi parin kuukauden kohdalla. Tamilointi muuttuukin sinhaloinniksi kuukauden päästä, kun siirryn kehitysvammaisten kouluun opeilemaan. Wuu!

Tänään länsimaakansa lähtee ja jään tänne täällä jo päälle kuukauden viettäneen tanskalaisen Martinin kanssa. Ja saan oman huoneen _sängyllä_(!!) ja suihkulla ja moskiittoverkolla! Praise the lord!

Minä tamiliksi! Lisäilen kiinnostavampia kuvia kun tekniikka antaa hihnaa :-) 

Lähtöhassuttelua

Noin puoli vuotta sitten torstaitiistai/entiedä- iltana mä latasin tuhannetta kertaa kahvinkeitintä seuraavan aamun kello 6:50 tapahtuvaa heräämistä varten ja tuli sellanen olo että ei jeesus. Mun oli pakko tehdä jotain itselleni ennen kuin opin liian hyvin juoksemaan tässä oravanpyörässä.
Googlailin ihan umpimähkään tyylillä "vapaaehtoistyö ulkomaat". Suurin osa tuloksista esitti törkykallita kilpikonnasairaaloita josta saisi maksaa 50€/päivä. Lopulta bongasin KVT Finlandin joka tekee yhteistyötä SCI:n kanssa, joka on valtavan kookas ja iäkäs vapaaehtoistyötä järjestävä ja tukeva järjestö. Laitoin hakemuksen Sri Lankan pohjoisosassa sijaitsevaan tamiliyhteisöön, jossa haettiin vapaaehtoistyöntekijää auttelemaan mm. kylän luomufarmin kanssa. Hain, kävin koulutuksen, haastattelun ja vualaa! Pistin kämpän alivuokralle ja lähdin lentokentälle. Tai no sit ennen piti tehdä vähän jotain. To do-lista oli suhteellisen pitkä;

- passin uusinta + ekstrat passikuvat koska aasiassa niitä halutaan jokaiseen paperiin
- lentoliput + viisumitouhut
- vakuutukset
- rokotukset + lääkitykset
- valtakirjojen ja pankkiasioiden järjestäminen
- liittymien ja sähköjen ja netflixien ja aivan kaiken irtisanominen
- käytännön varusteiden hankinta, näistä avaudun myöhemmin (mun ehdoton suosikki oli ostamani linkkuveitsi. teräase mulla jota ei saa jättää yksin tyyliin virkkuukoukunkaan kanssa, huhhuh)
- kaiken printtaaminen ja triplakopioiminen
- tärkeimpänä mieletön töiden painaminen ja menoista pihistely = jokaisen sentin säästäminen. tää onneks kävi aika luonnostaan koska mä olen varsinais-suomen pihein mujjjjjja

Joka tapauksessa kaiken tämän jälkeen mun matkani alkoi tänään lauantaina 4.10.2014. Tällä hetkellä nautiskelen mun viiden tunnin vaihdostani Moskovan lentokentällä. Lattia on kylmä mutta sähköblugi lohduttaa. Mun lentoni pitäis olla Colombossa huomenna aamulla kuudelta. Paikallisjärjestön edustajan mukaan otan tuktukin Awariwatteen (kylä, jota googlemaps ei tunne........) ja sieltä Kandyyn! Siellä on määrä viettää yö ja maanantaina siirtyä pohjoiseen.

Kuvassa mun pitkin maailmaa mua seurannut, 17-kiloinen Quasimodo-lapseni. Toivottavasti tavataan Colombossa.

Moe (*__0)