sunnuntai 7. joulukuuta 2014

House Of Light

Ensimmäinen viikko aikoihin etten oo ollu missään reissussa. Oon nyt ollut viikon verran Melsiripurassa House Of Light-nimisessä orpokodissa. Meininki on aikamoinen kun saman katon alla on 44 lasta (ja ensi viikolla tulee viisi lisää). Mutta nää pikkujätkät on kyl ihan mahtavia! Oon muutamaan kertaan kokenut fläsärin lapsuudesta. Muistan sen tunteen, kun juoksi pikkuveljeä karkuun ja nauru oli puoliksi pelonsekasta hysteriaa kun ihan vähän pelkäsit henkesi edestä että sut saadaan kiinni. Tälläinen fiilis kyllä on kun sun perässä juoksee viisi semisti väkivaltaista varhaisteiniä jotka ei ihan vielä hahmota omia voimiaan kun leikki menee himppasen yli...
Tää paikka on kyllä jotain niin erilaista mitä oon ikinä kokenut. Kysyin orpokodin perustajalta että mitä multa odotetaan. Vastauksena oli "to be there for the kids", eli oon oikeestaan saanut tehdä täällä lasten kanssa mitä huvittaa, kunhan kaikilla on vain hyvä olo. Tää aikuisen mallina ja kaverina olo on kyllä mahtavaa vaihtelua, kun jotenkin on aina lasten kanssa tällä tavalla tekemisissä vaan töissä. Ja töissä sä oot Aikuinen, Kasvattaja, Ohjaaja tai jotain muuta, joka käytännössä tarkoittaa että sun pitää pohtia jokaista sanaa minkä sä lapselle lausut ettei kukaan vaan a) traumatisoidu tai b) haasta sua oikeuteen.
Täällä mä oon "akha" eli isosisko ja ryömin näiden kanssa maassa, leikin karatea, opetan käsiseisontaa, teen kuulakärkikynällä tatuointeja ja otan syljeskelykilpailuja. Ja tietty juoksen henkeni edestä kun 15-vuotias keksii tehdä rautalangasta piiskan. Kaikista koomisinta on itse kehittämäni täysin tavoitteellinen ja kasvatuksellinen (...) leikki, jonka pojat on nimennyt 'My Babyksi'. Juoksen pikkumiesten perässä ja nappaan niitä syliin niinkuin ne olis mun lapsiani. Liikuttavaa on et mussukat ei selvästikään halua tosissaan juosta karkuun ja kaikista cooleimmatkin tyypit saa hakee aikuisen läheisyyttä tälleen "omg leikkinä ja jäin kiinni mut en olis oikeesti halunnu....". Tuitui taas.



Suuri osa näistä lapsista omaa tosi hurjan menneisyyden. Huomasin muutama päivä sitten, että usealla päälle kymmenen vee pikkusella on tatuointeja. En voi ees kuvitella mitä elämää he on joutunu elämään katulapsiaikoinaan. Nyt näitä kadulla eläneitä lapsia koitetaan täällä valmentaa koulun aloitukseen. Näiden lasten lisäksi on lastensuojelutapauksia, orpoja tai jopa rikollisiksi määriteltyjä lapsia.
Mut oikeesti, missään ei voi olla motivoituneempaa ja huumorintajuisempaa porukkaa kuin tämä. Yhtenä päivänä remontin yhteydessä kärrättiin nelisen tuntia sementtiä ja hiekkaa paikasta A paikkaan B. Joka ikinen lapsi osallistui ja kukaan ei näyttäny edes nyrpeetä naamaa. Tää onkin yks osa tän paikan filosofiaa, jonka avulla lapsille opetetaan että oikeuksien rinnalla on myös velvollisuuksia. Vähän jää suomalaisten muksujen astianpesukoneen tyhjennysvuorot pieniksi.

Tän paikan onistaja, Aruna, onkin jotain pyhimykseen verrattavaa. Koko tää paikka on rakennettu hänen ja hänen vaimonsa kapeilla tuloilla ja pankkilainalla. Lisäksi rahoitusta on tullut kyläyhteisöltä sekä järjestöiltä. Aruna pyörittää toimintaa perheineen ja vapaaehtoisten avustuksella, ilman _mitään_ tukea valtiolta. Rahat on jatkuvasti tiukalla, mutta nyt mies on avaamassa myös uutta orpokotia pelkästään tytöille. Kuka voi olla noin hieno ihminen?!
Pyyteettömästä ystävällisyydestä puheenollen, kuulin juuri että Sri Lankassa lapset eivät saa synttärilahjoja, vaan heidän lahjansa on jakaa toisille karkkia kylässä. Opin tän kun likaisiin vaatteisiin pukeutunut pikkutyttö antoi mulle suklaapatukan. Mä etin mun sydämen sirpaleita edelleen.

Tää päivä on ollut mielenkiintoinen. Lapset pitivät talent shown, joka sisälsi pääosin laulua ja sirkustemppuja. No, tietty paikalliseen tyyliin mua ja kahta täällä olevaa belgialaista opiskelijaa pyydettiin spontaanisti nousemaan lavalle ja tekemään "jotain". Tää on nyt käynyt tässä maassa mulle niin monta kertaa, että olis varmaankin pitänyt muistaa pitää jotain vatsastapuhumisnukkea takataskussa. Tanssittiinkin sitten rivissä Macarenaa. Myötähäpeä sai yleisössä olleen buddhalaisen munkin nauramaan kaksinkerroin. Lapset näytti lähinnä hämmentyneiltä.



Aivan yks juttu mistä mä oon halunnut jo pitkään avautua. Paikalliset koirat on ihan syntisen rumia, raukkaparat! Ja kaikista haisevimmat, sisäsiittoisimmat ja sairaimmat yksilöt on sattuneet olemaan lemmikkejä mun työpaikoissa. Allaolevasta kuvasta ylempi hammasyksilö on orpokodin koira, joka on niin jatkuvan överipörröttämisen, heittelyn ja painimisen kohteena ja alustana ettei se jaksa pistää enää edes vastaan. Alempi oli erityiskoulun lemmikki, joka kaljuuntuu silmissä eikä kuule juuri mitään <\3 (kuulemisjutussa kaveri on kyllä aika onnekas) Adoptoisin molemmat hylkiöt jollen olis satavarma saavani joko vesikauhun tai ebolan.

Poor bastards

Ensi viikon oon etsimässä sisäistä valoani meditaatioretriitillä sähköttä ja maailman ulottumattomissa! Kuuuluuuuu moimoiii!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti