Potatoes and cookies

Vietettiin Henrietten kanssa viikonloppu maailman kauneimmissa maisemissa kylmässä vuoristossa, Nuwara Elyassa. Vaikka vähän dramaattinen aina joskus olenkin ni mua ei oo kovin helppo saada haukkomaan henkeäni. Jotkut näyt vaan saa sut tuntemaan itsesi niin pieneksi. En ees yrittänyt ottaa kunnon maisemakuvia, kännykän kamera olis ollu suorastaan syntiä. Kun palattiin kotiin meidän vaellukselta, keskusteltiin avaruudesta, kuolemasta ja elämän tarkoituksesta. Oli kyl aika diippiä, etenkin ku oltiin herätty reissulle ennen viittä eikä kumpikaan meinannut ees ensin muistaa mikä avaruus on englanniksi. Se on muuten space, käytiin vähän hitaalla.

Teeplantaasit oli myös aivan mahtava näky. Siitä olisin tosin nauttinut vähän enemmän ellen olis tiennyt että kaikki sadat naiset jotka tiloilla työskentelee on velvoitettu keräämään vähintään 18kg lehtiä päivässä. Muuten tulee fudut. Ja kuukausipalkka on sitä kuudenkymmenen euron luokkaa, jos on oikein onnekas tyyppi. Suhteellisen lähellä tätä aluetta tapahtui myös isot monta sataa henkeä vaatineet maanvyöryt muutama viikko sitten. Alueella on 72 uutta orpolasta ja hallinto kerää omaan taskuunsa alueelle suunnatut avustusvarat. Hienoa! Mutta onneksi presidentti kerää päivittäin satojatuhansia euroja palkkaa omiin edustustehtäviinsä ni pääsee sitten noita kultasia omakuva-patsaita pystyttämään :-)

Kruunaus maisemille oli vielä meidän junamatka Nuwara Elyasta Kandyyn. Suunnilleen 150km matkaan kului neljä tuntia, mutta suosittelen lämpimästi. Koko matkan näky ihan epätodellisia vesiputouksia ja vuoristoa. Päätettiin myös säästää neljä euroa ja matkustettiin paikallisten kanssa kolmannessa luokassa. Meillä kävi ihan mieletön tuuri vieruskavereiden suhteen! Istuttiin kandyläisten tehdastyöläisten kanssa, jotka oli matkalla kotiin virkistysviikonlopulta. Tyypit pitivät ihan mahtavan bongokonsertin teemalla paikalliset radiohitit! Jaettiin eväitä ja keskusteltiin pääosin musiikista muutama tunti. Yks heistä kysyi multa, mitä ruokaa Suomessa syödään. Mulla tapahtui sama ilmiö, kun mitä aina tapahtuu jos multa kysyy lempikirjaa/leffaa/mitävaan, musta tuntui etten olis koskaan kuulutkaan suomalaisesta ruuasta. Vastasin et Suomessa syödään "Öö, perunaa, ja öö, keksejä". Perunaa ja keksejä?! Nyt sit ihan oikeesti. Ruoskin itteeni tästä nyt ja aina.

Aadadaaa!

Eläinkunta on ollut yllättävän suopea viimeaikoina. Apinat ei oo varastanut mun huoneestani enää mitään (kulkureikä tukittu laudalla, käyvät sitä kokoajan raapimassa mutteivät pääse sisälle enää buahahaaa bastards), ja tällä viikolla on ollut vain yksi tuntematon vierailija. Kaveri sonti lattialle, levitti pähkinöitään ja repi muovipusseja. En tiedä mikä hän oli, mutta paniikinomaisessa tilassa kävin huoneen läpi tökkien kaikkea puukauhalla, mut tyyppiä ei näkynyt enää. Rauha maassa ja ekologinen balanssi SCI:n rakennuksessa.

Töiden suhteen on ollut vähän turhauttava viikko. Sen lisäksi että sairastin muutaman päivän, on ollut vähän fiilis ettei mikään etene. Ollaan nyt kaks viikkoa odotettu sähkömiestä viimeistelemään meidän aistihuone. Tyyppiä ei oo kuulunut, mut koska hän sattuu olemaan jonkun isän serkun kaima, ei olla voitu myöskään palkata ketään muuta ettei hiljaisia sukusopimuksia rikota (....). Just sain käännettyä rehtorin pään, että etitään toinen tyyppi, mutta myös tän on oltava joku sukulainen jostain. Voihan aikakäsitys ja kulttuurierot sentään. Mä kytken noi valot pian itse.
Ja tän lisäksi oon vähän kärsinyt kielimuurista sekä opettajien että oppilaiden kanssa. Kun päiviä kerääntyy tarpeeksi, jotenkin turhautuu ajoittain siihen että 90% työhön liittyvästä kommunikaatiosta on kehonkieltä tai irtonaisia sanoja. Edelleen nautin olostani joka tapauksessa. Tuleva viikko onkin viimeinen viikko ennen orpokotiin siirtymistä, jeejee!

Iltaduunit. Mun toimisto ei ole ergonomisin.

Sataa sataa ropisee pilipilipom moimoimoiii t. Carita