Tuna, Dekha, Ekha!

Ihanan länsimaista! (Hinta 9€, money well spent)

Tiiäks te mis mä ooooon! Tittidii Frankfurtin lentokentällä (#__+)

Sanoin perjantaina heipat House Of Lightin pojille. Isommat pojat kyllä kiipesi parvekkeelle huutamaan heihei koska pelkäsivät et halaisin heitä. Pari suostui kyllä goodbye-high fiveihin. Lupasivat käyttäytyä loppuelämänsä hyvin. Tämä lupaus varmasti pitää. Voi heitä riiviöitä, ihana paikka.
Perjantaina siirryin Negomboon, jossa vietin 30 tuntia. Sinä henkilö joka haluat mennä Sri Lankaan, älä mene Negomboon ellei ole ihan pakko. Mun mielestä todella sekava ja epämiellyttävä kaupunki etenkin turisteihin suhtautumisen osalta. Kaiken ärsytyksen korvasi kuitenkin ihana buddhalainen hostellin omistaja sekä upea lauantainen auringonlasku, joka oli mun viimeinen Sri Lankassa. Kauheessa tunteiden sekamelskassa jätin maan taakseni.

Tänään sunnuntaina 28.12 saavun kotiin kolmen maissa päivällä! Mutta kettu kun olen, yllätän mun perheen eli julkaisen tän vasta maanantaina, muahaha!

Tää on mun reissublogini viimeinen postaus. Tää matka oli parasta mitä mä oon ikinä tehnyt ja aion tehdä jotain tän tapaista uudelleen. Jos jollain tutulla tai tuntemattomalla on kysyttävää tai muuten vaan juteltavaa vapaaehtoistyöstä, mun puoleen saa aina kääntyä! Joko maililla carita.lehti@live.fi tai kutsumalla oluelle.

JEEEEE NÄHDÄÄÄÄÄÄN!

"Stop faitting, it's Christmas!"

Suoritin viime viikonlopuna yhden elämäni kovimmista urheilusuorituksista ja kiipesin Adam's Peakille suomalaisten vapareiden Mintun ja Ossin kanssa. Kyseessä on vuori, joka on kaikille suurille uskonnoille jotenkin pyhä. Huipulla on kiveen painunut jalanjälki, jonka buddhistit uskoo kuuluvan Buddhalle, kristityt Aatamille jne. Vuoren huipulle vie suunnilleen viisi ja puoli tuhatta askelmaa.
Haluttiin nähdä auringonnousu vuoren huipulta, niin alettiin kiipeeminen kahdelta aamuyöstä. Siinä me kolme nuorta ihmistä painettiin kauheet treenikuteet ja lenkkarit päällä ja hikoiltiin kuin pienet eläimet. Meitä ohitteli kahdeksankymppiset megapyhiinvaellus-mummelit jotka vetelee reittiä varmaankin kerran viikossa, _ilman kenkiä_. Monet äidit kantoi lapsiaan huipulle. Joko släbäreissä tai ilman kenkiä. Ja mä kehtasin kiroilla mun rinkkaa joka sisälsi tasan vesipullon ja hupparin...
Vaikka nousu olikin välillä aika tappava, etenkin kun kukaan meistä ei oo tehnyt yhden yhtä oikeeta liikunnallista aktiviteettia melkein kolmeen kuukauteen, näkymä huipulla oli ihan uskomaton. Edes Ossin megakamera ei tee oikeutta sille fiilikselle, kun ihailet auringonnousua pilvien yläpuolelta vuoren huipulla olevasta temppelistä.

Pohkeet kiljuen laskeuduttiin alas vuorelta ja päivän matkustamisen jälkeen pääsin takaisin kotiin orpomestoille. Ylpeänä kerroin kaikille että missään ei tunnu. Seuraava päivänä kävelin kuin niveletön 102-vuotias aivohalvauskuntoutuja.
Hienosti saavuin takaisin tänne uuden monsuunikauden keskelle. Just nyt on satanut viikon putkeen. Ja kun täällä sataa, niin silloin sataa. Seitsemänä päivänä on ollut vain muutama parin tunnin tauko. Täällä meillä päin kaikki on hyvin, mutta muutaman kymmenen kilometrin päässä on evakuoitu 40 000 ihmistä ja vettä on pari metriä.
Tämän mainitsemisen jälkeen onkin hyvä valittaa, että sateen takia en oo saanut pestyä pyykkiä reilusti yli viikkoon. Nyyh. Mutta siis kaikki, kaikki mitä mä omistan on homeessa aina vaatteita, rinkkaa ja meikkejä myöten. Mun lattia lainehtii paikoin vedestä ja tyyny on vihertävä. Oon viikon aikana käyttänyt enemmän hajuvettä kuin puoleen vuoteen yhteensä, koska musta on yksinkertaisesti mukavampi haista pubiruusulta kuin vesivahingolta.

Joulupukin paja Melsiripurassa

Niin mutta joulu! Orpokoti, missä mä olen on pääosin buddhalainen, mutta lasten takia hassutellaan joulupäivänä. Aatto oli siis ihan normaali päivä, tai mitä nyt käytettiin nelisen tuntia lahjashoppailuun ja paketointiin. Kääräistiin siinä 47 pakettia meidän mussuille. Illalla oli jokailtainen buddha-hetki paalinkielisillä lauluilla. Illemmalla pidin ihan oman kynttilähetken Vesa-Matti Loirin kera.
Tänään joulupäivänä on ollut sairas bilepäivä. Mä ja Milan järjestettiin pojille joulubileet aamulla musiikilla ja leikillä. Hetki tämän jälkeen saapui random perhe joka toi pojille huiluja ja rumpuja. Ja paljon, paljon kaikkea sokeripitoista. Nyt nää sokeripäristelijät lyö huilut suussa kaikkea mikä liikkuu tai ei liiku. Oli hyvä hetki tulla huoneeseen piiloon. Lisäksi paikalliseen överityyliin tänne ilmestyi kasa ilmapalloja, DJ soittamaan takavuosien baarihittejä sekä semisti pelottava naamarillinen joulupukki.

"Foutou foutou!" eli iloinen minä ja musta joulupukki

Äänistä päätellennyt aletaan katsomaan lupailtua dinosaurusleffaa ja syömään tomusokerineliöitä. Ihanaa joulua myös Suomeen, heihei!

Hengi - tys, hengi - tys

Kolmen hikisen bussimatkan ja tavallistakin kuumottavamman tuktuk-ajelun jälkeen saavuin maanantaina Nilambeen, joka on Kandyn lähellä sijaitseva meditaatiokeskus. Siis aivan upea paikka! Vuoren huipulla keskellä metsää, ja ainoo ääni minkä sä kuulet on sammakot ja linnut. Ah! Paikassa ei ollut sähköä, ei nettiä, ees puhelinyhteyttä. Ihan täysin eristyksissä.
Osallistuin kuuden päivän meditaatioretriitille ihan kokemisen ilosta, tietämättä mistään yhtikäs mitään. Tyyppinä oli sati-meditaatio joka tähtää ihan vaan hetkessä olemiseen ja mielen hiljentämiseen. Käytännössä tää siis tarkoitti sitä, että kuuden päivän ajan mun päivä koostui meditaatiosta, syömisestä, nukkumisesta ja meditaatiosta sekä meditaatiosta.

Mun lempparein aamutee-spotti

Päivärytmi maanantaista lauantaihin oli:

4:35 herätys (kyllä, puoli viideltä)
5:00 ryhmämeditaatio
          *tää oli just sitä mitä kaikki aattelee kun puhutaan aiheesta. me kaikki parikymmentä länkkäriä istuttiin risti-istunnassa salissa ja kuunneltiin hengitystämme
6:00 aamutee
6:30 itsenäinen jooga
7:30 aamupala
8:30 työmeditaatio
         *mun työ oli puutarhanhoito. veikkaan että haaveilin n.90% ajasta. loput 10% ravistelin iilimatoja irti käsistäni
9:30 ryhmämeditaatio
10:30 kävelymeditaatio
         *kävelyä, missä pitää tiedostaa kävelevänsä. eli puutarhassa kävelyä maksimissaan vauhdilla 0,5km/h
11:00 opetusta dhammasta
         *eli buddhalaisuuden oppitunti
12:00 lounas
14:00 kävelymeditaatio
14:30 ryhmämeditaatio
15:30 tee
16:30 ryhmämeditaatio
17:30 kävelymeditaatio
18:00 iltapala
18:45 ryhmämeditaatio
19:45 kysymys ja vastaus - tunti
          *sai kysellä kysymyksiä meidän saksalaiselta opettajasedältä
20:45 laulua
          *eli pyhää laulua paalinkielellä mistä kukaan meistä ei ymmärtänyt sanaakaan
21:00 lepo

Rakas salimme jossa vietin n.7,5h vuorokaudesta

Jännistä jännintä tästä kaikesta teki se, ettei koko kuuteen päivään saanut puhua sanaakaan! Paitsi kysyä kysymyksiä kysymystunnilla. Mutta missään muussa tilanteessa ei saanut sanoa _mitään_. Mun ympärillä oli kokoajan ihmisiä kenestä mä en tiennyt mitään muuta, kuin sen mitä pystyin niiden kysymystunnilla kuulluista aksenteista päätellä. Lisäksi piti liikkua hyvin hitaasti ketään häiritsemättä.
Pakko myöntää et välillä oli vähän vanhainkotifiilis. Joku tuijottaa vakavana kaivoon, joku vuoristoon, joku käteensä, ja joku vaan nojaa silmät kiinni ja näyttää nukkuvan puuhun nojaten. Samaan aikaan muut liikkuu kuin hidastetussa leffassa.
Vähän oli kyllä haastavaa. Pari kertaa olin oikea tuhmeliini ja sanoin pari kertaa kiitos. Ja kerran "varo, herhiläinen!". Ooh.

Elikkä mitä mä opin? No ainakin kolme (julkaisukelpoista) asiaa.
1) Meditaatio on vaikeaa!
Koitappa istua samassa asennossa tunti. Mieluiten jalat ristissä ja selkä suorassa. Koitappa tehdä tätä kuutisen tuntia päivässä. Mut asentoakin vaikeempi on pään hiljentäminen. Kun pitää laskea mun hengenvetoja, mun mieli huutaa:
OMPAS TYLSÄÄ MISTÄS JUTELTAISIIN. MIKÄHÄN SEN SUN KOLMANNEN LUOKAN OPETTAJAN ETUNIMI MAHTOI OLLA JOO MARI SE VARMAAN OLI JOOJOO! MISSÄHÄN SE ALA-ASTEELLA TEHTY LAMMASTYYNYLIINA ON! LAMMAS ON MUUTEN TOSI VAIKEA PIIRTÄÄ EIKÖ OLEKIN JOO NIIN ON NÄYTTÄÄ HELPOSTI PILVELTÄ! OMPAS ULKONA TAAS KIVA ILMA---> ja pälätys ja huuto jatkuu aina vaan. Kolme ekaa päivää meni huutoa ja hyppimistä seuratessa. Jos mä en kuunnellut mun päätä, se laittoi musiikkia soimaan. Jos sivuutin sen, se laittoi telkkarin päälle. Siis oikeesti, jossain kohtaa tajusin ajattelevani Simponit-leffaa kohtaus kohtaukselta.

2) Mä oon maailman levottomin tyyppi
Kotona mulle ei oo mitenkään epänormaalia kattoa Netflixiä läppäriltä, selata instagrammia puhelimella, nyppiä kulmakarvoja ja syödä samaan aikaan. Tai jutella kaverin kanssa kahvin ääressä, repiä lautasliinaa, tehdä uutta biittiä jaloilla ja puolella huomiolla kattoa mitä ikkunan takana tapahtuu. Kun mä juoksen mä kuuntelen musiikkia ja stressaan sykettä ja ja ja. Mä en ikinä istu alas tekemään vain yhtä asiaa tunnin ajan. Ei ihme että mieli ja kroppa huutaa ärsykettä

3) 80% mun ajattelusta on päiväuneksintaa
"Jos sitä ja jos tätä, jos tää asia olis mennyt näin tai näin. Kun mä meen kotiin ni mä varmaan sitten sitä ja sitä. Kun nään sen ja sen tyypin ni sanon varmaan sitä ja tätä" Huoh. Kuinka monta viikkoa elämästäni mä oon käyttänyt tähän? Mon-ta. Enkä ollut ennen ees huomannut koko asiaa -_-

Mutta suosittelen kyllä kaikille joilla mahdollisuus kokeilla jotain tälläistä! Vaikkei siitä mietiskelystä tulisi yhtään mitään, niin yhteiskunnasta hetkeks eristäminen ja kärsivällisyyden opettelu tekee meille kaikille vain hyvää.

Mun väliaikainen koti!

Ja jälleen saavuin kotiin orpokotiin! Pojat otti mut avosylin vastaan ja kysyivät eikö meditaatioleirillä saanut peseytyä. Sai kyllä. Otin vinkistä vaarin ja kävelin suoraan rakkaaseen hämähäkkipesäke-suihkuumme. Mut ihana olla kotona. Nyt puutarhanhoitoa viidakkoveitsellä huitelevien ipanoiden kanssa.
Moi!

House Of Light

Ensimmäinen viikko aikoihin etten oo ollu missään reissussa. Oon nyt ollut viikon verran Melsiripurassa House Of Light-nimisessä orpokodissa. Meininki on aikamoinen kun saman katon alla on 44 lasta (ja ensi viikolla tulee viisi lisää). Mutta nää pikkujätkät on kyl ihan mahtavia! Oon muutamaan kertaan kokenut fläsärin lapsuudesta. Muistan sen tunteen, kun juoksi pikkuveljeä karkuun ja nauru oli puoliksi pelonsekasta hysteriaa kun ihan vähän pelkäsit henkesi edestä että sut saadaan kiinni. Tälläinen fiilis kyllä on kun sun perässä juoksee viisi semisti väkivaltaista varhaisteiniä jotka ei ihan vielä hahmota omia voimiaan kun leikki menee himppasen yli...
Tää paikka on kyllä jotain niin erilaista mitä oon ikinä kokenut. Kysyin orpokodin perustajalta että mitä multa odotetaan. Vastauksena oli "to be there for the kids", eli oon oikeestaan saanut tehdä täällä lasten kanssa mitä huvittaa, kunhan kaikilla on vain hyvä olo. Tää aikuisen mallina ja kaverina olo on kyllä mahtavaa vaihtelua, kun jotenkin on aina lasten kanssa tällä tavalla tekemisissä vaan töissä. Ja töissä sä oot Aikuinen, Kasvattaja, Ohjaaja tai jotain muuta, joka käytännössä tarkoittaa että sun pitää pohtia jokaista sanaa minkä sä lapselle lausut ettei kukaan vaan a) traumatisoidu tai b) haasta sua oikeuteen.
Täällä mä oon "akha" eli isosisko ja ryömin näiden kanssa maassa, leikin karatea, opetan käsiseisontaa, teen kuulakärkikynällä tatuointeja ja otan syljeskelykilpailuja. Ja tietty juoksen henkeni edestä kun 15-vuotias keksii tehdä rautalangasta piiskan. Kaikista koomisinta on itse kehittämäni täysin tavoitteellinen ja kasvatuksellinen (...) leikki, jonka pojat on nimennyt 'My Babyksi'. Juoksen pikkumiesten perässä ja nappaan niitä syliin niinkuin ne olis mun lapsiani. Liikuttavaa on et mussukat ei selvästikään halua tosissaan juosta karkuun ja kaikista cooleimmatkin tyypit saa hakee aikuisen läheisyyttä tälleen "omg leikkinä ja jäin kiinni mut en olis oikeesti halunnu....". Tuitui taas.

Suuri osa näistä lapsista omaa tosi hurjan menneisyyden. Huomasin muutama päivä sitten, että usealla päälle kymmenen vee pikkusella on tatuointeja. En voi ees kuvitella mitä elämää he on joutunu elämään katulapsiaikoinaan. Nyt näitä kadulla eläneitä lapsia koitetaan täällä valmentaa koulun aloitukseen. Näiden lasten lisäksi on lastensuojelutapauksia, orpoja tai jopa rikollisiksi määriteltyjä lapsia.
Mut oikeesti, missään ei voi olla motivoituneempaa ja huumorintajuisempaa porukkaa kuin tämä. Yhtenä päivänä remontin yhteydessä kärrättiin nelisen tuntia sementtiä ja hiekkaa paikasta A paikkaan B. Joka ikinen lapsi osallistui ja kukaan ei näyttäny edes nyrpeetä naamaa. Tää onkin yks osa tän paikan filosofiaa, jonka avulla lapsille opetetaan että oikeuksien rinnalla on myös velvollisuuksia. Vähän jää suomalaisten muksujen astianpesukoneen tyhjennysvuorot pieniksi.

Tän paikan onistaja, Aruna, onkin jotain pyhimykseen verrattavaa. Koko tää paikka on rakennettu hänen ja hänen vaimonsa kapeilla tuloilla ja pankkilainalla. Lisäksi rahoitusta on tullut kyläyhteisöltä sekä järjestöiltä. Aruna pyörittää toimintaa perheineen ja vapaaehtoisten avustuksella, ilman _mitään_ tukea valtiolta. Rahat on jatkuvasti tiukalla, mutta nyt mies on avaamassa myös uutta orpokotia pelkästään tytöille. Kuka voi olla noin hieno ihminen?!
Pyyteettömästä ystävällisyydestä puheenollen, kuulin juuri että Sri Lankassa lapset eivät saa synttärilahjoja, vaan heidän lahjansa on jakaa toisille karkkia kylässä. Opin tän kun likaisiin vaatteisiin pukeutunut pikkutyttö antoi mulle suklaapatukan. Mä etin mun sydämen sirpaleita edelleen.

Tää päivä on ollut mielenkiintoinen. Lapset pitivät talent shown, joka sisälsi pääosin laulua ja sirkustemppuja. No, tietty paikalliseen tyyliin mua ja kahta täällä olevaa belgialaista opiskelijaa pyydettiin spontaanisti nousemaan lavalle ja tekemään "jotain". Tää on nyt käynyt tässä maassa mulle niin monta kertaa, että olis varmaankin pitänyt muistaa pitää jotain vatsastapuhumisnukkea takataskussa. Tanssittiinkin sitten rivissä Macarenaa. Myötähäpeä sai yleisössä olleen buddhalaisen munkin nauramaan kaksinkerroin. Lapset näytti lähinnä hämmentyneiltä.

Aivan yks juttu mistä mä oon halunnut jo pitkään avautua. Paikalliset koirat on ihan syntisen rumia, raukkaparat! Ja kaikista haisevimmat, sisäsiittoisimmat ja sairaimmat yksilöt on sattuneet olemaan lemmikkejä mun työpaikoissa. Allaolevasta kuvasta ylempi hammasyksilö on orpokodin koira, joka on niin jatkuvan överipörröttämisen, heittelyn ja painimisen kohteena ja alustana ettei se jaksa pistää enää edes vastaan. Alempi oli erityiskoulun lemmikki, joka kaljuuntuu silmissä eikä kuule juuri mitään <\3 (kuulemisjutussa kaveri on kyllä aika onnekas) Adoptoisin molemmat hylkiöt jollen olis satavarma saavani joko vesikauhun tai ebolan.

Poor bastards

Ensi viikon oon etsimässä sisäistä valoani meditaatioretriitillä sähköttä ja maailman ulottumattomissa! Kuuuluuuuu moimoiii!